ILON JA SURUN TASAPAINO

Helmikuussa tapahtui isoja asioita, jotka ovat vieneet tunteita laidasta laitaan.
Tänään tuli päätökseen yksi iso asia, kun kummitätini haudattiin.

Kolme viikkoa sitten Alzheimeria sairastava tätini, päätti lähteä ilta-aikaan viemään roskia. Hän ei yleensä millään poistunut kotoaan, tykkäsi vaan istua keittiön ikkunan ääressä ja katsoa ulos.
Nyt hän kumminkin oli saanut päähänsä lähteä ulos. Ulkona oli toistakymmentä astetta pakkasta ja tätini lähti sinne ilman kenkiä ja ulkovaatteita. Hän oli kaatunut, murtanut olkapäänsä ja kylmettynyt. Ohikulkija oli hänet löytänyt ja soittanut apua. Tätini sai keuhkokuumeen ja hän menehtyi viisi päivää myöhemmin.

Viime aikoina on uutisoitu paljon tästä vanhusten hoidosta ja koen, että tätini oli myös tämän uhri.

Tarina alkaa oikeastaan reilun parin vuoden takaa, kun tätini mies menehtyi heidän kotonaan sairauskohtaukseen. Tarkkaa tietoa ei ole, heräsikö tätini menehtyneen viereltä vai löysikö hän tämän lattialta. Varmuudella tätini ei pystynyt koskaan tätä kertomaan.
Vähän tämän jälkeen tätini itse joutui sairaalaan sekavuuden ym. vuoksi. Hän viettikin vajaa parisen kuukautta sairaalassa ja omaisten vastusteluista huolimatta tämä masentunut ja Alzheimerin diagnoosin saanut ihminen laitettiin kotiin kotihoidon turvin, jonne häntä ei olisi saanut päästää.

Pari vuotta asiat kumminkin sujuivat ilman suurempia vahinkoja, kunnes tämä kohtalokas sunnuntai-ilta kolme viikkoa sitten koitti.

Paljon olenkin miettinyt, että eikö vanhukset saa minkäänlaista kriisiapua, kun läheinen kuolee? Vai onko vanhusten menehtyminen muka niin luonnollinen asia, että kyllä sen toisen vanhuksen täytyy se kestää, oli lähtö sitten minkälainen tahansa. Tätini ei enää ollut itsensä miehensä kuoleman jälkeen ja uskon, että se myös aktivoi kunnolla tämän Alzheimerinkin.

Hyvää taivasmatkaa kummitäti.

Tuntuu myös, että aina kun minulla tapahtuu isoja asioita elämässä, niin ne tapahtuu käsi kädessä, positiivinen ja negatiivinen asia.
Vain viikko tätini menehtymisen jälkeen sain tietää saaneeni vakituisen toimen.
Olen ollut viimeksi vakituisessa työssä 8,5 vuotta sitten ja sen jälkeen elämä on ollut työttömyyttä, lisäkoulutusta, uudelleen koulutusta, pätkätöitä, määräaikaisuuksia ja sijaisuuksia. Viime toukokuussa minua pyydettiin tekemään osastonsihteerin sijaisuutta, jota sitten jatkettiinkin heti puoli vuotta eteenpäin. Sitten kävikin niin, että sijaispaikkani aukesi lopullisesti eläköitymisen vuoksi, hain paikkaa ja sain sen. Suuri jatkuva epävarmuus töiden ja säännöllisten tulojen suhteen on nyt pättynyt.
Eilen siitä tuli myös virallinen lausunto.

Työpaikkani.

Tämä vuosi on lähtenyt käyntiin suurin tapahtumin. Saas nähdä miten tämä tulee jatkumaan....